Kuten tämänkin blogin lukijat ovat varmaan jo tiedotusvälineistä kuulleet, eilen sattui Vekaralla paha onnettomuus Pasin kanssa. Itse olen samaisella XA-202/3 -kurssilla mukana, ja olin rivistön viimeisen vaunun ajajana. Todella murheellinen tapaus, näitä ei kukaan toivoisi tapahtuvan. Itse sain tapauksen jälkeen yöni suhteellisen hyvin nukutuksi, koska paikalta johon vaunun pysäytin ei näkynyt onnettomuusvaunua eikä myöskään uhreja. Tilanne olisi aivan toinen, jos olisin itse ollut kaivamassa miestä vaunun alta. Olen melko varma, että tarvisin ammattiauttajan apua siinä vaiheessa...
Vielä ei ole itselle pysyvää kammoa tapauksesta jäänyt, mutta kyllähän se pisti miettimään omaakin ajotapaa, tuo turma olisi voinut sattua mille tahansa vaunulle.
Eipä tämä armeijaelämä tunnu aina olevan herkkua luutnanteillekaan. Pasi-kurssilla on muutama henkilökuntaan kuuluva meidän varusmiesten lisäksi, ja täytyy todeta, että samalla tavalla heilläkin silmät ummistuvat oppitunneilla. Tänään tauon aikana yksi luutnantti tökki puukollaan toisen luutnantin banaaniin reikiä kun taas toinen tyytyi vain pyörittelemään puukkoaan pöydällä.
Täytyy varmaan rikkoa pitkä kirjoittamattomuuden jakso näppäilemällä oma mielipide tästä uudesta kevennetystä peruskoulutuskaudesta.
Omasta mielestäni tässä syyllistytään taas siihen samaan paapomiseen mihin törmätään myös suomalaisessa koulutus- ja sosiaalipolitiikassa. Jos vanhemmat eivät opeta lapsilleen, ettei kaikkea saa ilmaiseksi, niin ei sitä tee valtiokaan. (Tilannehan tuntuu olevan se, että kaiken todella saa ilmaiseksi.) Jos ei halua tehdä töitä niin se ei ole ongelma - ei oo pakko jossei taho. Jos oppilaat eivät enää menesty koulussa, eivätkä pääse kokeista läpi niin helpotetaan kokeita!
Riman pudottamisen ongelma syntyy utopistisesta, joskin yleisestä ajattelutavasta, jonka mukaan kaikkien pitäisi päästä läpi, menestyä, jne. Samalla kukaan ei saa jäädä jälkeen, eikä syrjäytyä. Ikäänkuin olisi mahdollista, että kaikilla menee hyvin ja kaikki ois fantsuu.
Riman pudottamisesta erityisen vaarallista tekee sen helppous ja houkuttelevuus. Laskemalla vaatimustasoa kouluissa, armeijassa, tai missä tahansa saadaan aikaan näennäisesti parempia tuloksia, vaikka tulos oikeasti huononisi.
Armeijaan vaatimustason laskeminen sopii mielestäni erittäin huonosti. Suomen puolustusvoimat perustuvat yleiseen asevelvollisuuteen, joka tarkoittaa sitä, että jos henkilö ei itse, oma-aloitteisesti, tee päätöstä asevelvollisuuden suorittamisesta siviilipalveluksena, hän joutuu armeijaan. Tästä syystä palveluksensa aloitti tänäkin tammikuuna satoja syntymässä säikähtäneitä, joille armeija ei kertakaikkiaan sovi. Muutamassa viikossa he saavat tarpeekseen ja lopettavat. Itse en näe tässä mitään ongelmaa. Ihmettelen miksi tässä asiassa pitäisi keinoja kaihtamatta pyrkiä siihen, ettei kukaan keskeytä?
Keventämällä palveluksen alkupäätä saadaan tämä kourallinen miehiä jatkamaan palvelusta ja koulutettua heistä sotilaita. Vaan millaisia sotilaita? Sotaa kokemattomana en välttämättä ole paras henkilö aiheesta kirjoittamaan, mutta melko varmana voidaan pitää, että sodassa on paljon rankempaa, kuin mihin varusmiespalvelus kouluttaa, on kouluttanut, tai edes teoriassa pystyisi kouluttamaan. Pidetään nyt kuitenkin mielessä, että varusmiespalveluksen tarkoituksena on kouluttaa sodanajan joukkoja, ja koulutuksen on oltava sen mukaista.
Arvasinkin, että saan kommentteja. Hyvä, kirjoittakaa lisää. Itse pääsin kolmantena päivänä tutustumaan Sodeen, sen jälkeen osaamalla arvomerkit. Muuten ei lupaa lähtemiseen tullut. Nykyään ei kysellä arvomerkkejä. Voi olla, että asenteet ovat itsellä muuttuneet, mutta meiltä vaadittiin alokaskaudella enemmän.
Ensimmäiset päivät uuden saapumiserän kanssa eivät näytä järin lupaavilta. Vika ei oikeastaan ole alokkaissa, vaan heidän kouluttajissaan. Alikersantit eivät saa korostaa saati räjäyttää punkkia / pinkkoja, alokkaat piti päästää jo toisena päivänä Sodeen, ohjatut aamutoimet kestävät 10-15 min... Listaa voisi jatkaa pitkälle. Ongelma vaivaa kuulemma koko pataljoonaa. Kaiken huippu on prikaatissa kiertävä huhu, jonka mukaan prikaatin komentaja olisi kieltänyt alokkaiden poistuttamisen. Saa nähdä, miten näistä sotilaita tehdään, keinot alkavat käydä vähiin kun ryhmänjohtajien kädet sidotaan...
Tänään oli kotiutuvilla viimeinen päivä yksikössä. 1.VK:ssa meininki säilyi melko asiallisena, etenkin kokelailla. Kyllähän meille aamukasoille hieman irvailtiin. Sinänsä tuleva puoli vuotta ei tunnu pitkältä, koska saman verran on jo palvelusta takana. Silti olisi ollut hienoa päästä jo nyt pois. Olo helpottaa nyt kun kotiutuvat alkavat lähteä. Ja kyllä se reservin aurinko meillekin vielä paistaa, heinäkuussa vielä kauniimpana!
Haikealta tuntuu, kun viestiAUK hajaantuu eri yksiköihin viikonlopun jälkeen. Suurin osa kavereista jää 1.VK:n palvelukseen. Itse elättelen vielä toiveita, että pääsisin P-kauden jälkeen takaisin AUK:n apukouluttajaksi. Mahdollista tuo on, jos seuraava viestiAUK on vielä suurempi.
Nyt alkaa olla aika tarkalleen intti puolivälissä. Tänään loppiaisiltana täytyy palata takaisin yksikköön ja aloittaa palvelus alikersanttina. Kaiken kukkuraksi joudun jälleen kerran vaihtamaan yksikköä, tällä kertaa 2. Viestikomppanian puolelle - tulen kiertäneeksi siis koko I-SVP:n.
Joululoma oli pitkä ja virkistävä. Kerrankin sain suureksi osaksi ajatukset pois intistä, enkä juurikaan montaa inttiunea nähnyt. Silti loman loppuessa tuntuu, ettei tämä riittäny mihinkään. Leikkauksesta on nyt kulunut kolme viikkoa ja olo on melko hyvä. Juoksemaan ei oikein vielä pysty, mutta kävely ja muut toiminnot sujuvat melko mainiosti. Totta kai täytyy vielä varovainen olla.
12. tammikuuta saapuvat uudet alokkaat ja tällöin alkaa heidän kouluttaminen. Olo on vielä aika epävarma omista kyvyistä, valmiudethan olemme saaneet AUKissa, mutta valmiita johtajia emme vielä ole. Omalla kohdalla eniten hommia vaikeuttaa AUKin aikana käyty autokoulu, joten koko päätelaitekurssi on käymättä puhumattakaan johtamisen teoriasta. Käytäntöhän homman kuitenkin ratkaisee, joten täytyy toivoa, että pärjään. Uskon kyllä klaaraavani hommat kunnialla läpi, mutta välillä huomaan itsessäni pientä jännitystä ja panikointia.
12. tammikuuta jälkeen lisään kokemuksia ryhmänjohtajuudesta...