P-kausi loppui EK:ssa viime viikkoon. Tällä viikolla alkoi Sotilaspoliisimiehen peruskurssi, ja kaikki jotka sille eivät osallistu, ovat ns. jämämiehistöä. Meillä sekä tämä että ensi viikko kuluu lähinnä vain kasarmilla pyöriessä ja tehdessä turhanpäiväistä hommaa. Hassu tilanne, kun kaikki P-kauden jutut meille on jo opetettu ja kouluttajat yrittävät keksiä edes jotain tekemistä. Näiden kahden viikon jälkeen palvelus jatkuu kuten muissa yksiköissä, eli osalla alkaa AUK.
Tämän viikon keskiviikko oli hyvä esimerkki palveluksemme "raskaudesta" näillä jämäviikoilla; palvelusta oli merkitty 7.15-16.00, käytännössä olimme tunnin suunnistamassa ja lopun aikaa saimme levätä kasarmilla. Loppuviikko kului valmistellessa Itäisen Maanpuolustusalueen ampumakisoja aivan varuskunta-alueen vieressä olevalla ampumaradalla. Siellä vierähtää myös ensi viikko ampumakisojen aikana toimitsijahenkilönä. Ensi viikon perjantaina on sitten vuorossa siirto uusiin yksiköihin. Tämä tarkoittaa sitä, että tuttu tupaporukka hajoaa. Itse en vieläkään tiedä omasta tulevaisuudestani juuri mitään; toivejärjestys oli kuljettajakoulutus, viestimies ja viestiAUK. Saa nähdä, mihin päällikkö on meikäläisen nakittanut... palaillaan asiaan ensi viikon aikana, jolloin koulutuspäätös ilmeisesti viimein saadaan.
Tänään saatiin varmuus tulevasta palveluksesta. Sain tietää tulleeni hyväksytyksi aliupseerikurssille puolustusvoimien viesti- ja sähköteknilliseen kouluun riihimäelle. Valinta oli itseasiassa hienoinen yllätys, sillä pääsykoe ei mennyt mitenkään erityisen hyvin, eikä papereissakaan ollut kehumista. (pitkä matematiikka M) Joka tapauksessa vekarajärvi jää nyt menneisyyteen, kun muutan reilun viikon päästä riihimäelle. Juuri tämän enempää en tällä hetkellä itsekkään tiedä. Huomenna P-kauden viimeiselle leirille Taipalsaarelle.
Hyvin teoriapainoisissa kokeissa pärjäävänä sain tämän päivän taistelijan tutkinnosta mukavasti haastetta. Kokeessa painotettiin sellaisia asioita, joissa en ole niinkään vahvoilla. Kertasingon kanssa tuli hieman ongelmia ja käsikranaatit eivät oikein osuneet poteroon. Muuten koe meni kyllä oikein mallikkaasti. Kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta minusta tuntuu kyllä siltä, että toimintavalmiuteni sotatilanteessa on noussut hurjasti muutamassa viikossa. Huomenna on edessä ampumataitotesti.. 11 laukausta 12:sta pitäisi saada tauluun. Vähän jännittää jo. Huomenna saan myös tietää palvelusaikani, sekä muita ratkaisevia yksityiskohtia palvelukseni jatkosta. Pitäkää peukkuja!
Sotilaan leiri, eli niinkutsuttu morttileiri oli aika pettymys. Koko leirin aikana ei oikein opittu mitään uutta. Ensimmäisenä päivänä ammuttiin makuuammuntoja, ja yllätin itseni positiivisesti tuloksella 92. Toisena päivänä kaivettiin poteroita vesisateessa - äärimmäisen tylsää. Kolmantena päivänä herättiin jo kello 4:30 ja lähettiin ampumaan taisteluammuntoja. Näistä erityisesti hyökkäysammunta pelotti hieman etukäteen, ja oli itseasiassa melko jännä kokemus. Metsässä tetsaaminenkin saa uutta makua kun on kovat piipussa, ja maastosta nousee oikeita vihollisia... tai no jantter-maalilaitteita ainakin. <br />Leirin jälkeen meitä odotti etukäteen hajottanut runkku-vlv (lauantaina lomille, sunnuntaina takaisin.) mutta ei se niin paha ollutkaan. Ihan hyvin siinä ehti nähdä omaa kultaa ja rentoutua.
Viimeaikoina en ole oikein ehtinyt kirjoittaa, kun on ollut niin pirun kiire. Näillä P-kauden kahdella viimeisellä viikolla tahti kiristyy entisestään, mutta yritän silti purkaa viimeaikojen tapahtumia ja mietteitä. Kirjoitan varmaan kattavamman analyysin koko P-kaudesta kahden viikon päästä.
Peruskoulutuskauden huipennus, sotilaan leiri, on nyt takana. Leiri alkoi taisteluammunnoilla, jotka menivät mielestäni melko hyvin. Viimeinen päivä olikin kamala sään puolesta, kaatosadetta koko päivä. Kokonaisuutena leiristä jäi melko tympivä maku suuhun, erityisesti kosteuden ja kylmyyden (läpimärät vaatteet koko päivän päällä) takia.
Perjantaina tuli sitten vannottua sotilasvala. Tilaisuus oli juuri niin sotilaallisen jäykkä ja tylsä, kuin olin odottanut. Tilaisuutta varten pidimme parit ylimääräiset sulkeiset, ja harjoittelimme erityisesti ohimarssia ja tahtimarssia yleensä. Jaoksemme luutnantti motivoi meitä jotenkin tällä tavalla: "Niin.. ja muistakaa olla sit tosi särmiä, kun Karita Tuomolakin tulee kattomaan. Itekkin kävin hakemassa ihan uuden puvun sitä varten."
Kaikesta harjoittelusta huolimatta tilaisuus meni aikalailla huonosti. Vaikka valalaulu saatiin yksikön luokassa raikumaan, kentällä kaikki eivät uskaltaneet laulaa. Seurauksena oli tietysti kaikkien tuntema kierre, jossa lopulta kukaan ei laula.
Pääasia on nyt kuitenkin se, että minustakin tuli tykkimies. Vielä en ole kuullut pilkkaavia kommentteja, mutta eiköhän niitäkin ala satelemaan...
Valaviikonlopun pidennetty viikonloppuvapaa on ollut erittäin virkistävä (näin tyttöystävääni ensimmäistä kertaa viiteen viikkoon) ja se kompensoi mukavasti ensi viikon runkku-velviä. (päästään lomille vasta lauantaina)
Tiistaina lähdetäänkin sitten sotilaan leirille, eli morttileirille. Siitä lisää myöhemmin...
Otin itsekin digin mukaan, ja muutama kuva tuli näpsittyä. Kuvat löytyvät täältä.
Tänään tuli koettua, miltä tuntuu sairastaa intissä. Kuumeen takia käväisin aamuvastaanotolla varuskuntasairaalassa. Palvelu oli asiallista, mutta jonottaminen hidasta. Tupakaveri jonotti eilen peräti 7 tuntia lääkärin vastaanotolle pääsyä! Tämä päivä VMTL:ää, huomenna pitäisi kyetä jo täysikuntoisena ampumaradalle. Katotaan, kyetäänkö.
Yksikköharjoitus 2 käynnistyi eilen. Illalla alkoi johtajataitorastirata, jonka viimeisimmät selvittivät hieman ennen klo 7 aamulla. Voitte kuvitella, kuinka väsynyttä sakkia täällä on. Alikersantitkin olivat unenpuutteesta sekaisin, nukahtivat kesken lauseiden. Kaiken lisäksi minulle nousi kuume eilisen aikana. Nyt makaan teltassa...
Intissä syntyy melkein luonnostaan vahva ryhmähenki. Ensin oman tuvan keskuudessa, sitten jaoksen, joukkueen, yksikön ja jopa aselajin ympärille.
Omassa tuvassamme ryhmähengen muodostuminen kesti noin 3 päivää.
Mielenkiintoisin tähän liittyvä ilmiö on kuitenkin aselajirakkaus.
Lähes poikkeuksetta omaa aselajia pidetään sinä kaikkein parhaimpana. Kaikkien muiden aselajien edustajat ovat täysiä vässyköitä, eikä niillä ole mitään kuria. Kun me IT-miehet katsomme kynsiä pureskellen ikkunasta kun kenttätykistön jätkät roudaavat pizzaa sotilaskodista, voimme tuntea pientä ylpeyttä. Meillä on paljon rankempaa, olemme siis kovempia jätkiä.
Yleensä aselajirakkauteen kuuluu muiden mollaaminen. Meilläpäin on tapana haukkua lähinnä kenttätykistön äijiä, sekä pioneereja. IT-miehistä yleensä kai sanotaan, että me vaan ajellaan autoilla kun muut marssii. Saas nähdä pitääkö tämä paikkansa.
Olisi mielenkiintoista tietää mitä kaikkea eri aselajien edustajat ajattelevat toisistaan. Haastankin teidät kirjoittamaan parhaat legendat muiden aselajien alempiarvoisuudesta.
Olemme viimeaikoina muutamaan otteeseen harjoitelleet miten toimitaan suojeluvaroituksessa ja -hälytyksessä. Suojeluvaroituksessa vedetään päälle sadevaatteet, jotka suojaavat ydinlaskeumalta, syövyttäviltä kaasuilta, hermokaasuilta, aidsilta ja sarsilta, mutta eivät vesisateelta. Tämän jälkeen kaasunaamari, eli nasse pistetään toimintakuntoon, ja se asetetaan helposti saataville. Kun varsinainen suojeluhälytys tulee, pitää nasse saada naamalle kymmenessä sekunnissa.
Eipä tuo asustus ole itsessään kovin epämukava, mutta kun nuo päällä juoksee kesähelteellä, niin v-käyrä nousee kovin äkkiä. Viime perjantaina, juuri ennen lomille lähtöä teimme niin kutsutun tiiveyskokeen. Aluksi kiersimme Ahvenlammen lenkkipolun nasset naamalla, jonka jälkeen sitten päästiin kyynelkaasutelttaan kokeilemaan naamarin pitävyyttä. Helpotuksekseni naamari toimi niinkuin pitikin. Villit huhut kertovat tapauksista, joissa löysälle nassensa jättäneet alokkaat ovat oksentaneet naamarinsa täyteen. Ainoa asia mitä teltassa oikeastaan huomasin oli ärsyttävä polte kaulassa. Tämä johtui huonosti suunnitellusta sadetakista, jonka huppua on lähes mahdoton saada tarpeeksi kireäksi kaulan kohdalta.
Intouduin ottamaan lomilta mukaan oman kamerani ja näpsimään muutaman kuvan. Niitä voi nyt ja jatkossa katsella täältä.
Tiistaista torstaihin meillä oli ensimmäinen metsäleiri. Leiripaikalle ja sieltä pois oli myös viiden kilometrin "marssit". Leirillä oli pääosin ihan mukavaa. Ainoa asia joka rupesi ärsyttämään oli yölliset vahtivuorot, joiden ansiosta kaikki olivat melko väsyneitä. Tetsarien (Taisteluvyön) ja rynkyn raahaamiseen joka paikkaan alkoi jo leirin päätteeksi tottua.
Oman poteron kaivaminen ja naamioiminen oli oikeastaan aika kivaa, eikä ollenkaan niin rankkaa, kuin olisi luullut. Poteroille tuli sitten oikeaakin käyttöä, kun Mongoloidieskadroona teki "yllätyshyökkäyksen" leiriimme. (Hyökkäys ei ollut kovinkaan yllättävä, kun edellisiltana oli jaettu paukkupatruunoita.) Kahdelta yöllä tapahtunut hyökkäys kyllä antoi aivan uutta perspektiiviä sotaan. Ei se oikeasti suju läheskään niin hienosti, kuin elokuvissa annetaan ymmärtää. Pimeässä metsässä näkee eteenpäin vain pari metriä ja koko homma on aikamoista sohimista. Vaikka koko tilanne oli kaikkinensa aika tekemällä tehty, oli se mielestäni melko jännittävä.
Koko viime viikon söimme pelkästään pakeista. Ehkä tämä oli jonkinlainen yritys totuttaa meidät jatkuvaan pakkiruokailuun? Ei ne pakkiruoat ollenkaan niin pahoja olleet. Ainoa mikä oikeastaan ärsytti oli annosten liian pieni koko. Suosittelen kyllä kaikille niitä muovisia pakkipusseja. Leirillä olisi ollut tosi vittumaista hinkata sitä pakkia puhtaaksi, tai pahimmassa tapauksessa vetää uudet ruoat vanhojen jämien päältä.
Oltiinkin ampumassa Utissa jääkärirykmentin ampumaradalla. Koko päivä siellä meni, loppua kohden alkoivat myös omat tulokseni kohentua. Ilmeisesti tarvitsen runsaasti toistoja eri ampuma-asennoista, ennen kuin homma alkaa luonnistua. Fyysiseltä koulutukseltaan kova viikko alkaa olla puolivälissä.
Taas vaihteeksi menemme ampumaan Taipalsaaren ampumaradalle. Sinänsä sattui ajankohta hyvin, koska bussissa voi nukkua univelkaa edes vähän pois. Nyt on rahaakin mukana, jos pääsee sodeen.
Tänään tetsattiin, eli syöksyttiin, kontattiin ja ryömittiin erittäin kivisessä maastossa. Polvet ja kyynärpäät ovat kipeät, vaikka verenvuodolta vältyttiin. Kai siihen elimistö vielä tottuu... tai sitten ei. Saa nähdä. Tetsaus jää kyllä EK:ssa vähemmälle kuin muualla, koska peruskoulutuskausi on täällä 2 viikkoa lyhyempi.
Käytiin lenkillä ekaa kertaa ahvenlammen ympäri. Tajuttiin vasta lenkin jälkeen, että se oli vaan 2,5km pitkä. Noh, ehkä ensi kerralla se pidempi lenkki. Joissain yksiköissä saa kuulemma kuntsarin jos käy 20 kertaa lenkillä. Kuulostas ihan kivalta.